Kolumni: Hyvä Luonto

Luonto on korvaamaton. Se on tärkein yhteinen jaettavamme. Luonto ei sulje ketään ulkopuolelle, se ei arvota ihmistä. Luonto kuuluu meille kaikille, eikä kenellekään. Olemmehan me kaikki osa luontoa, ei toisin päin.  

Minulle luonto on jatkuvan oppimisen paikka, se on fyysinen paikka, joka on kaikkialla. Luonto on myös henkinen tila, osa DNA:ni.  Luonnossa voin heijastella asioita, maailman menoa ja omia toimiani. Luonnossa voin kysyä itseltäni, miten haluan elää ja olla, mitä voisin tehdä toisin. Mitä minulle oikein kuuluu? Luonnossa oleminenkin on jatkuvaa kysymysten asettelua ja vastauksien etsimistä. Yksin ja yhdessä. 

Kun menen metsään, kaupunkielämän häiriöt katoavat ja kaikki aistini heräävät. Metsässä pystyn hengittämään, katsomaan elämää Ilman suojamuureja ja ottamaan vastaan totuuden itsestäni. Luonto auttaa meitä hahmottamaan mitä oikeasti tarvitsemme, keitä oikeasti olemme. Ehkä luonnossa voimme myös myöntää ja hyväksyä sen, että olemme aina keskeneräisiä luontokappaleita, ikuisen muutoksen ja parhaimmillaan kasvun tiellä. 

Luonto voi opettaa meille, kuinka suhtautua toisiin. Miten suhtautua erilaisuuteen, siihen, jota emme tunne niin hyvin. Siihen jota pelkäämme. Miten hyväksyä toinen, joka ei suoranaisesti hyödytä meitä? Onko meissä voimaa, inhimillisyyttä antaa elämän monimuotoisuuden elää ja hengittää? Tukea sitä hallitsemisen sijaan? 

Luonnon äärellä voimme kohdata pelkomme, keskustella vihan kanssa, kysyä mistä se kumpuaa ja ohjata sen oikeaan suuntaan. Luonnossa kenties uskallamme päästää rakkauden irti ja antaa sen viedä meidät mennessään, metsään ja kaupunkiin, yksinäisyyteen ja ihmisten keskelle.

Kun puhumme luontosuhteestamme, puhumme rakkaudesta, ei vain luontoa vaan kaikkea elävää ja tuntevaa kohtaan. Se miten kohtelemme luontoa, on inhimillisyytemme mitta. 

Jaa juttu: