Salametsästys viimein kuriin?

Tällä viikolla tuli julkisuuteen jälleen yksi surullisen tuttu tapaus. Marraskuussa susi oli käyttäytynyt Kuhmon Lentiirassa poikkeuksellisella tavalla. Poliisilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa se. Suden lopettamista seuranneissa tutkimuksissa eläimestä löytyi koteloituneita haulia. Se oli vaeltanut loukkaantuneena ja tuskissaan jo viikkoja, kenties kuukausia. Poliisi tutkii tapausta törkeänä metsästysrikoksena. 
Tässä on linkki tapaukseen:

https://www.kainuunsanomat.fi/kuhmolainen/kuhmo/lopetetusta-sudesta-loytyi-koteloituneita-hauleja/

Viime vuosien aikana vastaavanlaisia tapauksia on tullut julkisuuteen useita, yksi toistaan raaempia. Poliisi on joutunut lopettamaan useita kituvia susia, joista on sittemmin löytynyt laittomia haulia. Epäonnistuneet salakaatoyritykset ovat jättäneet luontoon rikkinäisiä laumoja ja haavoittuneita susia. Kuinkahan monta salametsästäjien haavoittamaa sutta liikkuu maamme metsissä tälläkin hetkellä? 

Valtaosa maamme metsästäjistä on luontoa ja Suomen lakia kunnioittavaa porukkaa. Silti salametsästyskulttuuri elää maassamme vahvana. Lentiiran kaltaiset tapaukset osoittavat, että salametsästyskulttuuri ei ainoastaan tuhoa uhanalaisia luontoa, vaan aiheuttaa haittaa paikallisille ihmisille. Loukkaantuneet susiyksilöt, jotka eivät enää pysty saalistamaan, tulevat usein etsimään ravintoa ihmisasutusten tuntumasta. Susi on luontaisesti arka eläin, joka pelkää ihmistä. Juuri salametsästäjät ovat vastuussa monista poikkeusyksilöistä, joista sittemmin kohkataan kylillä ja sosiaalisessa mediassa ”pihasusina” tai ”häirikkösusina”.  

Salametsästyskulttuurin aiheuttamista sosiaalisista haittavaikutuksista tulisikin puhua enemmän. Paikallisten ihmisten pelottelu ja uhkailu ovat arkipäiväistä, varsinkin silloin kun joku erehtyy ilmaisemaan vastalauseen rikollisten touhuista. Salametsästäjät terrorisoivat paikallisten ihmisten elämää ja pahimmillaan aiheuttavat kanssaeläjille pelkoa omasta hyvinvoinnistaan. Pelko on salametsästäjien käyttövoima.

Tutkijoiden objektiivinen ja tieteellisesti kerätty tieto susien käyttäytymisestä ja kannan koosta edesauttaa ihmisen ja suden rinnakkaiseloa. Eri toimijat petoalueilla elävistä paikallisista tutkijoihin, metsästäjiin, virkavaltaan ja luonnonsuojelijoihin ovat tehneet pitkään töitä, jotta löytäisimme yhteisymmärryksen suden asemasta ihmisen rinnalla ja sen kannanhoidollisista toimenpiteistä. Tämä on ollut kivikkoinen ja pitkä tie, mutta hiljalleen tuloksia on syntynyt. Suden sosiaalinen hyväksyntä on kasvanut. 

Salametsästäjien rikokset sabotoivat pitkäjänteistä työtä eri toimijoiden välillä. Samalla rikollisporukat leimaavat pääasiallisesti rehellistä metsästäjäkuntaa. Siksi ihmettelenkin, ettei Metsästäjäliitto ole puuttunut ongelmaan, vaikka törkeitä metsästysrikostapauksia nousee julkisuuteen säännöllisesti. 

Salametsästys on piilorikollisuutta, eikä tekijöiden kiinni saaminen ole helppoa. Silti viime vuosien aikana tehostetun erävalvonnan kautta yhä useampi tapaus on tullut ilmi ja osa niistä on johtanut oikeudessa tuomioon asti. Myös poliisille annettujen nimettömien vihjeiden määrä on lisääntynyt, kun paikallisten ihmisten mitta on täyttynyt.

Tosiasioiden valossa on selvää, ettei diplomatia tai järkipuhe tehoa sutta vainoaviin rikollisiin. Nyt päättäjien tulisi laittaa pitkäjänteisesti lisäresursseja erävalvontaan, jota ilman salametsästystä ei saada lopetettua. Erävalvontaan panostaminen antaisi myös vahvan signaalin paikallisille ihmisille, jotka kärsivät heidän elinpiirissään tapahtuvasta metsästysrikollisuudesta. 

Valtaosa suomalaisista, susialueiden sisä- ja ulkopuolella, haluaa pysäyttää luonnonvaraisten eläinten, kuten susien salametsästyksen. Salametsästäjien luoma pelon kulttuuri on murrettava. Nyt on rohkeiden päätösten aika, jotta enemmistön ääni tulee kuulluksi.

Jaa juttu: